Ajatuksia päiväkodin aloittamisesta

Heipähei!

Niin se on taas uusi viikko ja uudet kujeet. Meillä oli tänään pikkuisen kerhopäivä. Lähistöllämme pidetään pari kertaa viikossa sellaista perhekerhoa, jossa olemme käyneet tämän syksyn. Niin ihana katsoa, kun pikkuneiti viilettää menemään siellä muiden taaperoiden kanssa. ❤ Lisäksi siinä on ihanaa myös se, että kerhon jälkeen ei tarvitse taistella ruokailujen kanssa ja unikin tulee varsin nopeasti, kun on aamun saanut touhuta kunnolla kavereiden kanssa. :). Kerho pidetään itseasiassa samaisessa päiväkodissa, jonne neiti muutaman kuukauden päästä menee. En voi uskoa, että enään vähän reilu kuukausi, niin minun pitäisi palata “oikeisiin” töihin. Toisaalta on ihan kiva päästä takaisin siihen ns. normi arkeen, mutta toisaalta ihan kauheaa.. 😀 Onneksi mies jää kuukaudeksi kotiin, niin pikkuinen saa sellaisen pehmeän laskun siihen, että en olekaan kokoajan siinä vieressä. Hän on nimittäin melkoisesti mamintyttö. ❤ Vaikka päiväkodin aloitus minua hiukan stressaa ja mietityttää, on se varmasti kaikinpuolin hyvä juttu. Neiti alkaa jo selvästi kaipaamaan enemmän oman ikäistä leikkiseuraa ja erilaista tekemistä. Kotinurkissa kun on koko ajan ne samat lelut ja samat naamat päivästä toiseen (eli käytännössä siis minä.. :D). Ja muutenkin uskon siihen, että se tekee kaikinpuolin hyvää lapsen kehitykselle saada oman ikäistä seuraa enemmän. Sosiaaliset taidot kun on niin älyttömän tärkeitä! Tuosta samaisesta kerhosta aloittaa samaan aikaan myös muutamia muitakin pikkuisia, niin se on myös kiva, kun siellä on muutamia tuttuja naamoja hänelle valmiiksi. On vaan ihan käsittämätöntä, että olen kohta ollut kotona 1,5 vuotta. Tuntuu kuin vasta olisin jäänyt töistä pois ja pikkuisemme olisi syntynyt. Jotenkin tämä aika on kulunut sellaisessa sumussu. Tai kaiketi se on juurikin sitä vauvakuplaa ❤ Niin ihanaa, mutta myös vähän sekavaa aikaa. Itse ainakin olin aika pitkään melkoisten hormonien vallassa.. :DMukavaa lumista tiistain jatkoa <3-Rosa

Puoli vuotta äitinä

Puoli vuotta äitinä

Ihanaa keskiviikko päivää! Ajattelin kirjoittaa tänään vähän ruokavinkkejä, mutta päädyinkin johonkin ihan muuhun aiheeseen! Nimittäin äitiyteen. Tänään on kulunut 6 kuukautta siitä, kun pieni prinsessamme näki päivänvalon. Tai noh, lokakuun 26. päivä ei päivisin valoa juuri ole.

Muistan vielä niin hyvin sen, kun edeltävänä yönä lähdimme sairaalaan. Oli juuri satanut ensilumi maahan. Ohut lumipeite, joka valaisi ihan älyttömän paljon. Missään ei ollut ristinsieluakaan, kun kello kaksi lähdimme kotipihasta. Samaan aikaan jännitti ihan älyttömästi, mutta oli jotenkin todella seesteinen ja luottavainen olo. Ajattelin vain, että kaikki tulee menemään hyvin. Olin tuolloin 40 + 2 viikoilla, eli käynnistys olisi koittanut samana aamuna. Supistukset kuitenkin yltyivät yöllä sen verran koviksi, etten enää kotona pärjännyt. Muistan, kun pyysin kivun lievitystä joskus kuuden aikaan aamulla. Tällöin kätilö suositteli vielä kestämään kipua hetken. (Jos olisin tuolloin tiennyt, mitä ne oikeat kivut synnytyksessä voikaan olla, en olisi edes valittanut vielä.. :D) Epiduraali laitettiin joskus kello 12 päivällä. Ilokaasua en voinut ottaa, koska saman tien tuli niin huono olo, että ei muuta kun pussia käteen vaan. Joskus kello 21 illalla, kolme epiduraali satsia myöhemmin, olisi voitu laittaa vielä yksi annos. Tällöin lääkäri kuitenkin sanoi, että nyt riittää. Lähdemme sektioon. Vauvan sekä omat voimat alkoivat olla niin lopussa, ettei varmaan kumpikaan oltaisi jaksettu loppurutistusta. Lisäksi synnytys ei ollut edennyt enää moneen tuntiin, vaikka oksitosiinitippakin oli huipussaan. Niinpä en laittanut vastaan, vaan sanoin, että mennään. Pelotti kauheasti, mutta samalla oli niin helpottunut olo, kun tiesi, ettei enää kauaa. Noin puolituntia kesti, että päästiin leikkaussaliin. Ne minuutit olivat pisimmät, mitä olen koskaan kokenut. Minulla ei ollut puudutusta ja oksitosiinin vaikutus jylläsi edelleen täysillä. Minuutin välein tuli supistuksia. Ja kaikki, ketkä ovat saaneet noita synnytyksen vauhdittajia, tietää, että ne on niiin paljon kovempia, mitä normaalit. Siitä kuitenkin selvittiin ja muutama minuutti, niin meidän pieni tyttö oli terveenä sekä hyvinvoivana maailmassa ❤ Vaikka olinkin todella lääkkeissä tuossa vaiheessa, ei sitä hetkeä unohda koskaan! Hän lähti isin ja kätilön mukana punnittavaksi ja puettavaksi, kun minut tikattiin kasaan. Meillä oli muuten koko sairaalassa olon aikana niin ihanat kätilöt ja lääkärit! Pari tuntia olin heräämössä ja sitten pääsin osastolle heidän luokse. Heräämössä ollessani minulle kävi kätilö kertomassa, että sekä vauvalla, että isillä on kaikki hyvin. Onneksi saimme perhehuoneen. Sen verran kipeä olin leikkauksesta, etten vuorokauteen pysynyt edes omilla jaloillani. Kuitenkin, kun siitä sitten lähti paranemaan, kävikin se suht nopeasti.

En olisi koskaan voinut kuvitellakkaan, kuinka joku voi oikeasti olla niin rakas ja tärkeä, kuin oma lapsi. Hän on koko maailma. Sitä ei todellakaan voi tietää, ennen kun kokee. Tottakai olin nähnyt hyvinkin läheltä, kun sisaruksille on tullut pienokaisia, mutta silti se tunne yllätti ja kovasti. Meidän pieni on ollut alusta asti todella huono nukkuja. Heräämme edelleenkin tunnin välein lähes koko yön, välillä useamminkin. Omat voimat ja jaksaminen on siis todellakin ollut koetuksella viime ajat. Silti, vaikka unta on saanut niin vähän ja väsymys on isolla kädellä kokoajan läsnä, ei vaihtaisi sekuntiakaan pois. Oman lapsen eteen, kun on valmis tekemään mitä vain.

Hän on laittanut myös asiat tärkeysjärjestykseen. Ennen päivän saattoi pilata esimerkiksi se, kun oli huono hiuspäivä, tai ei niin coolit vaatteet päällä. Nyt ei voisi kuvitellakaan, että tuollaiset asiat voisivat saada huono mielen, lähinnä naurattaa, että miten, jollain tuollaisella on ollut ylipäätään mitään väliä! 😀 Tottakai on kiva pukeutua siisteihin vaatteisiin, olla tukka laitettuna, meikit naamassa, mutta jos nyt näin ei ole joka päivä, tai edes joka toinenkaan päivä, niin oikeasti, mitä sitten ?! 😀 Ennen haaveilin myös päivittäin merkki laukuista, nyt haaveilen kokonaisista yöunista. Ennen treenasin 4-5 kertaa viikossa, riipumatta siitä, kuinka väsynyt olinkaan pitkien työpäivien jälkeen. Nyt treenaan silloin kun siltä tuntuu. Äitinä oleminen onkin muuttanut minua eniten siten, että olen tullut armollisemmaksi itseäni kohtaan. Osaa ottaa tietyt asiat aika paljon rennommin ja käyttää sitä (vähäistä) energiaa tärkeimpiin asioihin. Tietenkään kenenkään huolia ei saa vähätellä, vaan toisen pienet huolet ovat toiselle isoja, näin se vaan on. Omalla kohdallani olen kuitenkin onnellinen, että olen oppinut näkemään asiat ihan uudesta näkökulmasta.

Tällaista tänään! Ehkä sitten huomenna saisin kerrottua teille pari hyvää, helppoa ja ennenkaikkea nopeaa ruoka vinkkiä 😀 Nyt mukavaa päivän jatkoa! ❤

-Rosa